Millaista on työskennellä banaanifarmilla?

Heipparallaa pitkästä aikaa! Tällä kertaa blogihiljaisuuden syynä on ollut lähinnä laiskuus, koska täällä korvessa olisi kyllä ollut aikaa kirjoittaa. Toisaalta farmityö ja sen lisäksi vielä viikonlopputyöt pubissa on olleet sen verran rankkoja, että vapaa-ajalla haluaa useimmiten vain nukkua tai istua ulkona auringossa.

En voi mitenkään uskoa, että kokonainen kuukausi on jo vierähtänyt siitä kun saavuin Atherton Tablelandsiin aikeena aloittaa farmityö. Mulle sanottiin, että aloittaisin perunafarmilla, mutta suunnitelmat muuttuikin eräiden tyttöjen saatua potkut banaanifarmi Ferrarolta. Mut laitettiin sinne, koska joku tarvittiin paikkaamaan näitä tyttöjä. Ensin mua ärsytti suunnattomasti, koska banaanien kasvu täälläpäin on tänä vuonna super hidasta "viileän" sään takia, eikä me tehdä täyttä viikkoa farmilla. Tiesin, että perunoissa riittäisi työtä jopa kuutena päivänä viikossa. Kuitenkin näin jälkeenpäin ajateltuna tunnen itseni erittäin onnekkaaksi, koska työ banaanifarmilla ei ole kovin "likaista", eikä mun tarvitse työskennellä ulkona auringonpaahteessa. Perunafarmilta kotiin tulevat kaverit on joka päivä yltä päältä mudassa ja pölyssä. Hiukset on pakko pestä päivittäin, eikä työvaatteita voi kuvitellakkaan laittavansa pesukoneeseen muiden vaatteiden kanssa. Myöskin juuri se farmi, jolla mun piti aloittaa, piti juuri kahdeksan päivän tauon töistä, koska tarpeeksi kypsät perunat loppuikin kesken. Onni onnettomuudessa siis. Mulla on sentään ollut enemmän tai vähemmän töitä joka viikko.

Millaista sitten on työ banaanifarmilla?

Mun ystävä Natalie työskentelee myös banaanifarmilla. Eri farmilla kuin mä, mutta meidän farmit on ihan vierekkäin. Natalie on suorittamassa ´´stringing´´ -operaatiota, jossa puita sidotaan köysillä yhteen, etteivät ne kaadu banaanitertun painosta.

Pakko sanoa, etten ole ikinä tehnyt mitään vastaavaa :D Ensimmäisenä päivänä mut laitettiin lajittelemaan banaaneja juoksevalla liukuhihnalla. Mun tehtävänä oli käännellä banaanit tiettyyn asentoon valmiiksi pakattavaksi ja repiä pois pakattavaksi kelpaamattomat banaanit. Työ on helppoa siihen asti, kunnes pakkaajia on kahden sijaan viisi, jolloin hihna liikkuu niin nopeasti, ettet ehdi huomata kaikkea. Kuitenkin kaikki on huomattava, ja virheitä ei pahemmin saa tulla, koska muuten huuto ja sättiminen on sen mukaista. Mun kanssa samaan aikaan aloittanut tyttö sai kolmen päivän jälkeen potkut, koska häneltä meni liian monta huonoa banaania ohi.

Tästä liukuhihnalta täytyy bongata huonot banskut.

Nopeasti opin, että potkujen pelkääminen on ihan aiheellista, sillä niitä satelee farmeilta helposti. Jos sun työn laatu ei ole priimaa heti alusta alkaen, jos kyselet vääränlaisia kysymyksiä, jos väität vastaan, jos taistelet oikeuksistasi, tai jos sun naamavärkki yksinkertaisesti vain ärsyttää, on potkujen saanti hyvinkin todennäköistä. Toisinaan kun töissä taas pidetään ihan kelvottomia työntekijöitä, jotka mielestäsi ansaitsisi potkut, mutta syystä tai toisesta eivät niitä saa, ymmärrät ettei missään loppujen lopuksi olekaan mitään logiikkaa.

Lajittelin banaaneja kolme viikkoa, ja se onneksi kävi päivä päivältä helpommaksi. Kipeisiin ranteisiin ostettu lämpögeeli jäi lopulta tarpeettomaksi, eikä selkäkivut olleetkaan enää niin pahat joka päivä. Työ oli kuitenkin todella monotonista ja tylsää, ja ehdin jo huolestua että tätäkö joudun tekemään 13 viikkoa putkeen... Onneksi kolmannen viikon lopussa mulle kerrottiin, että mut opetetaan pakkaamaan banaaneja, mistä sain lisämotivaatiota työhön. Nyt viimeisin viikko on mennyt vuorotellen pakkaamisen ja lajittelun välillä, minkä ansiosta päivät kuluvat nopeammin. Pakkaamisen opettelu oli myös tervetullutta aivotyöskentelyä, sillä se ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Kaikenlaisia banaaneja ei voi pakata samaan laatikkoon, eikä niitä voi pakata sinne muutenkaan miten sattuu. Banaanit pitää asettaa kerroksittain tietyllä tavalla siten, etteivät niiden päädyt paina alla olevia banaaneja, ja että laatikko on tietyn painoinen. Tässä vaaditaan myös nopeutta, sillä hitaasta pakkaajasta ei ole tarpeeksi hyötyä. Eräs työkaverini kokeili pakkaamista parin tunnin ajan, eikä ilmeisesti läpäissyt koetta, koska häntä ei ole sen koomin laitettu pakkaamaan.

Mulla menee töissä nykyään ihan hyvin. Olen lajittelussa tarpeeksi nopea ja tarkka, ja pakkaamisen opettelu sujuu ilmeisesti hyvin, sillä meidän supervisor oli kehunut mua meidän farmarille. Ihmettelin tätä suuresti, sillä tämä supervisor ämmä tuntuu vihaavan mua sydämensä pohjasta. Saan aina huudot yksin muidenkin virheistä, eikä hänen mielestään mua tarvitse tervehtiä, eikä mulle tarvitse aina vastata kysymyksiin. Mua on ilmeisesti lupa myös käskeä kuin koiraa. Tällä hetkellä tämä onkin ainoa seikka, mikä tekee työstä stressaavaa, koko ajan saa pelätä huutoja. Silti koen itseni onnekkaaksi, kun sain heti tänne saavuttuani siistin työn ja reilusti tuntipalkkaa maksavan farmarin :).

Tupla/ tripla/ yms. banaaneja ei voi pakata mukaan ;)

Muuten tänne ei kuulu sen erikoisempaa. Muutamaa päiväretkeä lukuunottamatta en ole tehnyt mitään erikoista, koska täältä on hankala päästä mihinkään ilman autoa. Mulla ja Janilla on suunnitteilla retki valliriutalle, mutta se tuleekin nyt sitten olemaan näiden vielä edessä olevan kahden kuukauden kohokohta ja ainoa kunnon irtiotto. Kun täältä lähden marraskuun lopussa, olen luvannut itselleni ostaa kolmen päivän veneretken Whitsunday Islandseille. Jani saattaa jäädä tänne hetkeksi pidempään keräämään rahaa.

Oli pakko vielä lisätä loppuun kuva tästä murjusta, jossa asutaan :D Itse en nimittäisi Kairi Hotellia hotelliksi. Mutta aina voisi toki asiat olla huonomminkin ;).

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

<3: Jenna